Neljän pojan äiti.

Noniiiin... Se on kuulkaas sillälailla että auto on nyt sitten vaihtanut omistajaa.. Ihanaa!! Hyvä mieli kun "vanha" auto sai omistajakseen naisen, jolle se oli todella tarpeellinen, ja isä saikin oikeen kukkapuskan ostajalta... Ja me sitten itse saatiin takaisin mun vanha "Pikatsu" ja kun tuossa hetki ajeltiin äskettäin niin on se vaan kyllä hyvä auto ajella. Jos sitä oli vanhakin. Mutta kuitenkin.. Olo oli kuin traktorin kuljettajalla kun sai istua niin korkealla. Nyt sitten vain kaikki peukut ja varpaat pystyyn, että edessä on vielä paljon kilometrejä, ja että pärjäillään tuolla autolla vielä piiiiiiitkään ! <3

Ah, siinä se on, mamman oma muru :)

Mutta niin. Vielä kun saiis hammassäryn talttumaan niin elämä vois ehkä hetken aikaa hymyillä vielä hiukan leveemmin. Kyllä hermosärky sitten vaan on jotain ihan kamalaa. Siihen kun ei oikein tahdo särkylääkkeetkään auttaa. Ja hammaslääkäriin on turha kuvitella pääsevänsä edes kuukauden varotusajalla.. Joten eipä tässä oikeen auta kuin toivoa.

Eilinen menikin sitten tosiaan autoa kuskatessa uudelle omistajalle, joka oli niin onnellinen saadessaan auton, että oli oiken kukkasia ostanut. Jotenkin ihanaa, että joku osaa iloita niinkin vanhasta ja jo ruostuneesta autosta. Toivon kyllä hänellekin vielä monia kilometrejä autolla, mukava auto sekin, ja  ollut minun ajattevana jo lähes siitä asti kun kortin sain. Hyvin on siis moinen kestänyt.

Äiti selvisi silmäleikkauksesta hyvin, vaikka näytti eilen kyllä kammottavalta.Tikit ja mustelmat lähinnä muistuttivat pahoin hakattua ja turpaansa saanutta, tarvinee siis vain toivoa että pian paranee. Ei kuulemma ollut ainakaan vielä silmät kipeet, vaikka kovin turvonneet olivatkin. Isojen arskojen kanssa äiti sitten istui sisälläkin, kuin suurempikin julkimo!

Äiti muistutti eilen myös että kohtahan on Kaaponkin nimipäivä. Ja niinhän se tosiaan on. Piti oikeen kalenterista tarkistaa, ja itse tajusin tänään, että minulla loppuu samaisena päivänä äitiysloma. Mikä lie kohtalon vitsi sekin? Kovin on sekin 105 päivää mennyt äkkiä. Kun loma alkoi, ajattelin että ihanaa, oli niin outoa sanoa olevansa äitiyslomalla.. Mutta vielä oudompaa se on nyt.. sanoa että se loppuu, kun lasta kuitenkaan ei ole missään. Naapurissani asuu eräs ulkomaalainen rouva, joka usein kyseli raskaudestani. En ole vaivautunut selitäämään miten sitten lopulta kävikään. Tässä eräänä päivänä rouva sitten kysyi, että kumpi tuli, ja onko lapsi paljon valvottanut, ja että olenko nytten kolmen pojan äiti. Vastasin tyynenä, että poika tuli, eipä juuri ole valvottanut ja että olen nyt neljän pojan äiti. Eikä siis tarvinut edes valehdella. Tottahan tuo kaikki on. Tietysti oisin voinut selittää juurta jaksain, mutta eikai minun ole pakko, jos en halua. Ja miksi se olisi mitään muuttanut edes, ei miksikään. Mutta... Ainakin tämän viikon saldona on se, että minulla on taas yski päivä jona käydä muistamassa Kaapoa vaikka kukkasin, mutta ennenkaikkea sydämenmuotoisin ajatuksin.

Terveiset sinne taivaaseen.. Äitillä on aina vaan kova ikävä.

Ei mulla muuta.
Kettu kuittaa.