Hautausmaalla? minun lapseni?

Tiistai..

Normaalista poiketen, jäi blogin kirjoittaminen iltaselle. Aamu alkoi vesikatkolla, joka ei luvannut kovin hyvää päivää. Mutta ennakkotiedosta poiketen, päivä on kuitenkin ollut varsin hyvä :)

Kun olin saanut aamukahvini juotua, päätin lähteä kävelemään ystävälleni kahville. Matkaa ei ole kuin 2,5km, mutta minulle se on jo suuri saavutus. Joka muuten menikin varsin jouheasti, äkkiä se kunto siis kasvaa. Päivä kului nopeasti ja maailmaa parantaessa,niinkuin lähes poikkeuksetta aina. Uskalsin huokaista hetken, sillä tiesin saavani kyydin kotiin <3  Minun lärpätellessäni maailmaa paremmaksi, mies siivosi kotona ( kyllä, vesi ei ollut siis katki kun hetken ) Joten sain äsken tulla kotiin puhtaaseen ja raikkaaseen kotiin. Mukavaa kyllä, ja arvostan suuresti. Meillä tulee usein "riitaa" siitä kumpi siivoo, sillä itse en raskausaikana saanut tehtyä juurikaan mitään. Osaksi koska en oikeasti jaksanut, ja osaksi oli vain helppo antaa toisen tehdä ja "lomailla". Kaapon syntymän jälkeen kuitenkin sain vimman pitää kotia puhtaana ja siivota.. Koska se saa minut kiireiseksi.

Kun lähdettiin sitten kotiin, niin ajeltiin hautausmaalle. Tänään tulee "mummin" kuolemasta 3v. Mummi on mieheni äiti, minulle siis anoppi. Anoppi on haudattu Poriin ,mutta koska matka sinne on pitkä,olemme jättäneet mummille kynttilän aina tänne omalle hautausmaalle.Täällä on niin kaunis paikka, muualle haudatuille. Samalla toki kävimme kappelissa jonne Kaapo on haudattu ja huomasimme että seinään oli tullut Kaapon muistolaatta. Kovin ylepenä ( miten voi tuntea ylpeyttä? hämmentävää) katselin laattaa ja ajattelin ,että minun poikani laatta. Samalla kuitenkin ajatellen, että mitenniin?Minun lapseni? täällä? ei ole. Sitä tuntee olonsa aina vaan ja yhä edelleen niin kovin ulkopuoliseksi. Samalla tiedostaa.. ja samalla ei tiedosta ollenkaan. Mutta sen tiedän, että olen hyvin ylpeä pienestä pojastani, missä ikinä hän onkaan. Sitä tunnetta ei minulta pysty riisumaan kukaan, ei edes kuolema itse. I.K.Ä.V.Ä !!!

Mutta.. jälleen siis kotona. Mies lähti poikieni kanssa luistelemaan ja minun tarvisi syödä.Kaupasta haettiin terveellistä napsittavaa, sillä nyt jo huomaan ruokahaluni palanneen pätkittäin. Toki, se tulee heti,kun alkaa katsomaan mitä suuhunsa laittaa. Kauhee nälkä ja jano, ihan kokoajan,taukoamatta. Ja kuka, ja mikähän opettais jäämään koukkuun kasviksiin? Ei kukaan eikä mikään missään. Puoliväkisin on pisteltävä.. Ehkä joskus? Ehkä sittent taas ei :)
Jokatapauksessa, edessä olisi taas lenkkeilyä. Kovin sitä koittaa hakea tekosyitä,miksi juuri tänään, voisin jättää väliin.. jalat särkee..väsyttää.. pimeetä.. Mutta mentävä o. Tiedän, että jos jätän väliin ,harmittaa ja innostus lopahtaa. Lähtemisen suunnaton vaikeus.. Se on ollut aina. On niin helppoa tuudittautua sohvan nurkaan ajatuksella, että huomenna sitten menen senkin edestä! paskanmarjat.. menemättä se jää.

Mutta.. nakkisoppaa ja eikun tuultapäin ja ulos.. Odotan sitä tunnetta mikä kuulemma tulee kun tarpeeksi liikkuu. " siihen jää koukkuun, ja sitä kaipaa" sanovat..

Näihin kuviin ja tunnelmiin.. Lähe säkin ulos? ja syö iltapalaks jotain rutisevan terveellistä <3 :)