Maanantai.

Arki alkaa ryminällä aamulla puoli kahdeksan, kun vanhin poika tulee isältään,matkalla kouluun hakemaan sisäpelikenkiä.Ei missään.. Kuten niin tavallista,kaikki on hukassa. Minä selittämään opettajalle, että kun meillä oli vauvan hautajaiset, sitä tätä ja kolmatta, joten ei pysty käsittämään mihin tohinassa on kengät joutuneet. Toki hyvänä äitinä lupasin, että kengät löytyy jumppakassista, jo seuraavaksi liikuntakerraksi. Näinköhän on?

Arki ja arkiset murheet. Raha,raha,raha... Äitiysloma jatkuu, ja rahat meni sekaisin. Ihan kuin ei muuten olisi ollut tarpeeksi. Mutta onhan se hyvä, että välillä voi miettiä muutakin kuin pikkumiestä. 

Ulkona kiristyy pakkanen vaikka luvattiin että lauhtuu. Olen miettinyt uutta ulkoilupukua, haluaisin ulos tuulettumaan,kävellä ja hengittää raikasta ilmaa. Koska haen,mahtuuko, palautanko.. Kysymyksiä on paljon. Äitiyslomaa on jäljellä vielä kaksi kuukautta.
Ensikuussa nuorimmaiseni aloittaa kerhon. Olen ajatellut, että pojan isä saa ensipäivät olla ikävässä asemassa, ja viedä.. Itse en pysty jättämään minimiestäni vieraiden tätejen armoille, en nyt, enkä tähän hetkeen. Joskus kyllä viellä :) Joskus tuntuu, että jo se kun lapset lähtee isälleen, joskin tähän lähelle, se on maailmanloppu. Kaapon kuoleman jälkeen se on tullut entistä vaikeammaksi. Mieleni tekisi tuhat kertaa kysyä kuulumisia. Tunsin jopa valtavaa ärsytystä, kuullessani eilen, että nuorin oli pudonnut sängystä. Miten se on mahdollista, ajattelin...
Sitä huomaa tarraavansa kiinni lapsiinsa entistä tiukemmin ja hanakammin. Suojelee ja pitää huolta. Toki sitä en tehnyt ennenkin,mutta Kaapon jälkeen koen sen entistä tärkeämmäksi. Elämä tuntuu niin valtavan lyhyeltä ajalta.

Vaikka en ole kirjoittanut tätä blogia, kuin vasta kaksi päivää, jo nyt se tuntuu hyvältä päätökseltä. Kirjoittamienn on aina ollut tapani purkaa, ja rakentaa elämää uudelleen kasaan. Aina sitä ei tiedä mitä sanoa, tai mitä kirjoittaa. 
Mistä tuleekin mieleeni se, miten useimpien ihmisten on ollut vaikea lähestyä minua Kaapon kuoleman jälkeen. harvat, läheisimmät ystäväni uskaltavat jopa vitsailla seurassani, ja se tuntuu hyvältä. Elämältä. Mieleni teki kaikkien osanottojen keskellä jo huutaa, että lopettakaa, älkää ottako osakaa, jatkakaa mun kanssa elämää, naurakaa ja olkaa normaaleja. Toisaalta teki mieli huutaa, että soittakaa.. kirjoittakaa, kysykää mitä minulle kuuluu. Joidenkin huomaan sanovan, että ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Ei sitä kukaan voi ymmärtää. Ei niin kuin minä sen koen. Toki suruni ja tuskani osaan jakaa, mutta ei kukaan, joka ei ole lastaan menettänyt kuolemalle, osaa tietää, miltä se tuntuu. Se on synkintä,mitä elämässä voi olla. Silti olen yllättynyt määrästä, jolla ihmiset lähtivät minua muistamaan. Ihmisiä jopa vuosien takaa. Samalla ajattelin että miksi. Miksi pitää tapahtua jotain näin kamalaa, että voidaan ottaa yhteyttä, pitkänkin ajan jälkeen? Olen kuitenkin ajatellut, että parempi näinkin. Mukavaa kun edes nyt.

Odotan jo saapuvaa kevättä. Aurinkoa, kukkasia.. jopa pikkulintuja. 
Eilen haudalla, tajusin kuulevani lintujen laulun, ensimmäistä kertaa Kaapon kuolemn jälkeen. Jollain tavalla kovin lohduttavaa. Merkki kai siitä, että jollain tavalla, jonain päivänä elämä vielä jatkuu. Ja jatkuuhan se, omalla hassulla tavallaan.