Herätyskellosta möröksi..

Takkuinen aamu..

Herään jo ennen kuin aurinko on valmis nousemaan. Tai ainakin siltä tuntui, kellon soittaessa seitsemältä,jotta nuorin koululainen ei myöhästyisi. Miten sitä voikaan olla niin väsynyt? En koskaan ole ollut tyyppiä, joka nukkuu puoleenpäivään niin saadessaan. Mutta kun pitää herätä kellon soittoon..on tuska jumalattoman suuri.Vaikka hyvin usein herään samaan aikaan myös silloin kun pojat ovat isällään. Herätyskello on mun mörkö. Karvanen,iso ja ruma. Hyi !!

Kovin toiveikkaana nousin kuitenkin kahvin tuoksuun.. Isäntä oli jo noussut joitakin hetkiä aiemmin ja jo koululaisten kanssa rupatteli heränneenä olohuoneessa. Ihme kyllä, lasten aamu sujui muitta mutkitta. :) Kun nuorimmaiseni heräsi, hän tuli viereeni katselemaan ikkunasta ulos..Ulkona oli vielä satumaisen sinistä, mutta se ei hidastanut töihinsä valuvien autojen virtaa. Pikkumies jaksaisi tunti toisensa jälkeen nojata aamuisin kovin kylmäänkin ikkunaan, ja tuijotella erilaisia ohi viliseviä autoja. Äitin ihana <3

Ympärilleni katsellessani huomaan että torppa on ylösalaisin.. pelejä..autoja.. pehmoleluja.. vaatteita.. Kaikki sikinsokin ja ympäriinsä. Mutta tänään se ei haittaa. Kunhan saan vaan lojua ja madella juuri niin hitaasti kuin kykenen. Tuntuu että en herää ollenkaan tähän päivään, vaikka yritys kyllä on hyvä. Edes aamukahvi ei auttanut, ehkäpä siis vielä toinen mukillinen kiitos?

Illalla kun nukutin nuorinta.. Tai no, ei sitä enään nukuttamiseksi voi kutsua, mutta sanotaanko että makoilin vierellä kunnes uni tuli, sain viestin vanhalta koulukaveriltani. Hän oli sattumalta eksynyt blogiini.. Tämän siis oikeasti voi löytää jopa sattumalta :) Tuli hyvä mieli ja sanoinkin että kiva kuulla, että on jaksanut jopa lukea kahta ensimmäistä riviä pidemmällekin. Tulee heti olo, että yksikään päivä ei ole siis ollut turhaa. Hän kertoi että blogini oli koskettanut siksi, koska hänellä itsellään on takana lapsia, mutta myös lapsettomuushoitoa.. Ja vaikka omat kirjoitukseni eivätkään juuri liity lapsettomuuteen, on tavallaan asia kuitenkin sama..Lapsi, jota ei tullut. Syli voi olal tyhjä niin monella eri tapaa. Joku minulle on sanonut tässä matkan varrella, että älä sure, onneksi sinulla on pojat. Osittain niin totta, mutta syli on silti tyhjä. Sitä on kovin vaikeaa kuvailla, mutta eihän toisella lapsella voi mitenkään korvata toista. Kaapollle kuitenkin oli jo sylissäni paikka varattuna niin kauan, että ei sitä voi täyttää kukaan toinen.. <3 Kovin moni.. tai sanoisinko liian moni, luulee usin tietävänsä mistä puhuu. Paljon minunkin kohtalostani jutellaan, ja kysellään minun ohitseni ystävlitäni, että " mitä sille Satulle? " Kuinka se Satu nyt voi..? jne... Olen koittanut sanoa kaikille, että kysykää minulta itseltäni suoraa..En välittäisi että kohtaloni värittyy ja muuntuu matkan varrella. Kyllä minä olen valmis puhumaan ja kertomaan, onhan tämä osa arkeani ja elämääni. 

Tiistai.. 
Lähes siis jo keskiviikko. Niin se vaan saavuttaa, eikä pakoon pääse. Perjantaille tuli myös kriisipoli käynti. Sain eilen polilta puhelinsoiton jossa kyseltiin kuulumisiani ja vointiani. " ihan hyvä, tässä tämä menee " - vastasin, kuten kaikille muillekin sitä kysyville. Tuntuu, että se ei kelpaa,eikä riitä kenellekään vastaukseksi.Miksi? Eihän se ole minun vikani, että soitto tulee silloin kun on meneillään hyvä päivä. Niitä kovin huonoja on melko vähän.. tai päiviä ei lähes lainkaan. Öisinh'än se tuska aina iskee. Yön yksinäisimpänä ja pimeimpänä hetkenä.. Mutta perjantaina siis menen kertomaan kuulumisiani kriisiyksikköön.. Saa nähdä, saanko sieltä uusia työkaluja selviämiseen, vai näyttääkö olotilani siltä, että pärjään näinkin, hetki hetkeltä eteenpäin. Toivon ainakin, että näkevät minut suht kokonaisena ihmisenä.. etteivät ota minua pidemmäksi aikaa valvovan silmänsä alle :)  ( "mukamas" kevennys ? )

Mistähän sitä saisi itsensä kiskottua taas kävelylle? Miten sekin nyt takkuaa? tosin armahdan itseäni, sillä syömiset on tiukassa kurisa, vaikka herkkupeikko nosteleekin päätään. Sille en kyllä anna sijaa. Kävellä voi myöhemminkin. Mutta kyllä tänään on jo mentävä, vaikka väkisin, enään kun ei voi vedota edes kovaan pakkaseen ;) Viikko on mennyt ilman herkkuja, ilman batterya ( johon olen koukuttanut itseni jo kaksi kertaa elämäni varrella, älkää kokeilko !! ), koen siis suurta ylpeyttä itsestäni. Ehkä tästä muutoksesta tälläkertaa oikeasti voisi jopa tulla jotain? Hiljaa hyvä tulee, eikös sitä niin sanota? 

Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin, kunnes taas seuraavana kerran palataan astialle.. Hmm.. olisi mukavaa lopettaa taas johonkin ajatelmaan, kävisikö pala Marcus Aureliusta?

" Onnelliseen elämään tarvitaan hyvin vähän. Kaikki on ihmisen sisimmässä, hänen ajattelutavassaan.. "

Mukavaa tiistaita, nauti ja narskuttele pienillä iloisilla asioilla <3