sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Sinä muutuit enkeliksi.

Hei..

Niin ajattelin, että josko aloittaisin kirjoittamaan omaa blogia. Joku kutsuu sitä terapiaksi,toiset ajankuluksi. Minulle se on tapa yrittää ymmärtää tapahtumia viimeisen kuukauden ajalta.




Pienen poikani oli tarkoitus syntyöä 11.12 suunnitellulla sektiolla, kuten kolme aikasempaakin lastani. Toisin kuitenkin kävi. Viikkoa ennen odotettua synnytystä, kontrollikäynnillä sairaalassa, ei sydänääniä enään löytynyt. Siitä alkoi raskain matka,mitä olen eläissäni koskaan tehnyt. Poikani, joka tähän asti oli kasvanut normaalisti, ja kaikki piti olla hyvin, oli muuttunut enkeliksi. Syy, on toistaiseksi tuntematon. Minut olisi otettu osastolle heti jo silloin, mutta en suostunut jäämään. Oli pakko päästä kotiin, olinhan juuri kuullut että poikani on kuollut. Lääkäreitä,hoitajia, osanottoja, lappuja lappujen perään, ja samalla minun piti päättä koska tulisin sektioon, synnyttämään. Miten sitä voi edes päättä? Koska olisin valmis? enkai koskaan. Se päivä kuitenkin koitti kaksi päivää myöhemmin 7.12 . Epätodellisuus joka silloin oli läsnä, on läsnä vielä edelleenkin. Olenko koskaan raskaana ollutkaan? Olen, onhan minulla pöydällä kuva ja pieni enkeli.. ja vaatekaapissakin vielä pojan vaatteet, siististi pinossa,kuin odottaen käyttäjäänsä.

Synnytys sujui hyvin, jos ei oteta huomioon ongelmia puutumisessani, joten minut nukutettiin. Ongelmia oli myös heräämisessä, mutta nekin saatiin ratkaistua, ja pian sain syliini maailman suloisimman ihmeen. Pienen pojan, käärittynä valkoiseen lakanaan. Poika oli saanut viettää isänsä kanssa aikaa, kun minua heräteltiin ja nyt oli minun vuoroni. Jo etukäteen pelkäsin hetkeä kun saan pojan syliini.. mutta se olikin kaikkea muuta kuin pelottavaa. Kaunista ja niin käsin kosketeltavaa.En hetkeäkään antaisi pois. Koin jopa ylpeyttä pienestä pojastani. Henkilökunta oli varsin sydämellistä, antoi meille aikaa jota tarvitsimme, ja huomioi meidät myös kysymällä, haluaisimmeko rauhallisempaan paikkaan, sillä olinhan heräämössä, johon viereeni tuotiin lisää äitejä, pienten vastasyntyneidensä kanssa. En halunnut muualle. Olihan minulla poikani, joskin hiljainen, mutta saman arvoinen kuin kaikki muutkin siellä. Heti heräämöön tuli ihana sairaalapastori, joka katseli poikaa ja kehui kauniiksi, nukkuvaksi enkeliksi.Sitä hän olikin. Pahoitteli arkisia asioita joita tuli heti käymään läpi,kuten hautausta ja siunaamista. Minua se ei haitannut, suorastaan janosin tietoa ja faktaa,mitä,milloin ja miten..

Kaapo, 2960 kg ja 48 cm.  Vietimme yhdessä neljä tuntia, saimme jalan ja käden jäljet, ja myös  hiuskiehkuran. Aikaa olisimme saaneet paljon lisääkin,mutta luovuimme pojasta,ja minua vietiin osastolle, tikkeineni ja väsymykseni kanssa. Päätimme pojan isän kanssa jo tuolloin,että emme enään menisi kappeliin poikaa katsomaan. Halusimme pitää mielessämme sen kuvan,mitä koimme heti synnytyksen jälkeen. 

Jo kolmantena päivänä pääsin kotiin. Halusin kotiin. Liikkuminen vielä oli huonoa,mutta oli pakottava tarve päästä kotiin, omaan sänkyyn, omien ajatusten keskelle. Aika sairaalassa meni hyvin, kyyneleittä. Koin itseni voimakkaammaksi kuin koskaan. jo samalla viikolla  koitti Kaapon siunaus, sairaalan kappelissa. Läsnä olimme vain me isän kanssa. En halunnut sinne muita, se tuntui liian henkilökohtaiselta jakaa. Tilaisuus oli varsin kaunis, meidän, ja Kaapon näköinen. Kaapo oli puettu antamiini vaatteisiin, ja oli kaunis, kertoi pastori joka laski viemämme valkoiset ruusut Kaapon arkun sisään. Matka kappelilta jatkui krematorioon,jonne itse Kaapon saatoimme.. ja siitä alkoi odotus, koska saamme tuhkat jotta saamme haudata, olihan joulukin tulossa.

Viikko tästä, haimme tuhkan.Mukanamme kolme lastani. Isä sai kunnian kaataa tuhkat hautaan, joka on kauniissa lasisessa kappelissa. Tilaisuus oli koruton, mutta lämmin ja kaunis. Niin oli saanut päätteen pienen pojan matka ja elämä.. Joka oli lyhyt, mutta kuitenkin kaunis, ja odotettu.


Joulu tuli, ja Joulu meni. Tänään veimme kynttilän Kaapolle, kirpakkaassa pakkas säässä. Synnytyksestä on tänään kulunut neljä viikkoa. Olo vaihtelee. Olen pitänyt itseni kiireisenä ,mutta lsten ollessa isällä, on niin hiljaista että voin kuulla pölyn leijailevan. Itku tulee, ja menee..eihän sitä vieläkään oikein ymmärrä, eikä tiedosta. Jos joku kysyy, kyllä..Minulla on vauva. Pieni Kaapo. Oma Joulun enkelini. Niin kaukana täältä. mutta silti niin lähellä.



5 kommenttia:

  1. Kyynel, sanaton..Kiitos tästä.

    VastaaPoista
  2. Olet todella vahva ihminen! Mitään muuta en pysty sanomaan. Paljon, paljon voimia teille!

    VastaaPoista
  3. Kiitos paljon kun jätit itsest'si jäljen <3 Mukavaa huomata, että näitä täälä oikeasti joku lukeekin. Vahvuus on tullut elämän myötä..elämä on kasvattanut aika rankalla kädellä viimeisien vuosien varrella.. Kovin "pieneksi" sitä silti välillä itsensä tuntee.. <3

    VastaaPoista
  4. Upea koskettava teksti, jonka kyynelsilmin luin. En voi kun toivoa että omalla kohdallani kaikki menee toivotusti kahden kuukauden päästä. Voimia teidän perheelle!

    VastaaPoista
  5. Kiitos <3 Ja paljon onnea omaan odotukseesi, älä pelkää, ennenkuin on aihetta. Nauti <3

    VastaaPoista